She turned her can'ts into cans and her dreams into plans

maanantai 24. syyskuuta 2018

Olen jo jonkin aikaa ollut tyytymätön nykyiseen työhöni. Älkää käsittäkö väärin, rakastan työtäni syöpäpotilaiden parissa hematologian päiväsairaalassa. Uskoin, että minulla on upeat etenemismahdollisuudet nykyisessä työssäni. Pian aloittamiseni jälkeen huomasin kuitenkin, että yksikköä pyöritetään aivan liian pienillä resursseilla. Hyvin harvoin tuolla viettämäni yhdeksän kuukauden aikana meillä on ollut tarvittavaa hoitajamiehitystä kasassa. Jos yksi on vuosilomalla ja toinen sairastuu yllättäen, leviää koko pakka käsiin. Me emme myöskään koskaan saa sijaisia mistään paikkaamaan poissaoloja, vaan kun joku on pois, tehdään töitä vielä normaaliakin pienemmällä miehityksellä.

Minulle luvattiin aloittaessani, että pääsisin seuraamaan muun muassa luuydinnäytteen ottoa ja kuuntelemaan moniammatillisen tiimin viikkokokousta. Yhdeksän kuukauden jälkeen en ole päässyt osallistumaan vielä kumpaankaan. Minulle on luvattu vuoroja ylimääräisenä hoitajana sytostaattipuolella, jotta voisin hiljalleen alkaa työskentelemään myös sillä puolella, kunhan olisin käynyt sytostaattien antamiseen tarvittavan koulutuksen. Yhdeksän kuukauden aikana olen tehnyt alle kymmenen työvuoroa sytopuolella, koska henkilökunnan määrä ei ole koskaan antanut minulle mahdollisuutta olla ylimääräisenä seuraajana ja oppijana. Olen aina päätynyt infuusiopuolelle, ja etenemiseni päiväsairaalassa on pysähtynyt.

Tästä huolimattakaan en edes varsinaisesti ollut etsimässä itselleni uutta työpaikkaa. Olen yhdeksän kuukauden aikana oppinut tuntemaan päiväsairaalassa säännöllisesti käyvät potilaat ja olen pääsääntöisesti nauttinut työstäni äärettömän paljon. Olen huomannut kuinka potilaat ovat alkaneet luottamaan minuun ja he ovat aina valtavan kiitollisia saamastaan hoidosta. Olen kuitenkin harmitellut sitä, että en voi edetä yksikössä vaativampiin työtehtäviin ja oppia lisää ainoastaan siitä syystä, että meillä on aina liian vähän henkilökuntaa töissä. Koen, että minulla olisi valmiuksia paljon enempäänkin, kuin mitä tällä hetkellä päivittäin työssäni teen.

Nykyisen työporukan kanssa juhlistamassa NHS:n 70-vuotissyntymäpäivää heinäkuussa.

Elokuun alussa selailin Lontoossa sijaitsevan Royal Marsdenin syöpäsairaalan koulun sivuja, koska minua oli pyydetty ilmoittautumaan heidän järjestämäänsä sytostaattikoulutukseen. Päädyin samalla katselemaan sairaalan avoimia työpaikkoja, niin kuin aina silloin tällöin tein. Tällä kertaa vastaan tuli jotain, mitä en vain voinut jättää huomiotta.

Tässä välissä on kuitenkin kerrottava hieman taustoja siitä, kuinka alunperin olen kiinnostunut Royal Marsdenissa työskentelystä. Kyseisestä sairaalasta minulle mainitsi ensimmäisen kerran hyvä ystäväni Anna. Asuin tuolloin vielä Suomessa ja vasta suunnittelin muuttoani Englantiin. Mietin mitä kautta ja minkälaisiin hoitajan hommiin sitä Englannissa hakeutuisi. Siinä vaiheessa ajattelin jo, että syöpätaudit saattaisivat olla minua kiinnostava ala, ja Anna vinkkasi minulle Royal Marsdenista, koska hän ajatteli että saattaisin olla kiinnostunut työskentelemään siellä. Tuosta hetkestä saakka olen hiljaa mielessäni haaveillut, että joku päivä työskentelisin tässä sairaalassa.

Minun salainen haaveeni oli "ainoastaan" työskennellä tuossa sairaalassa. Se mahdollisuus joka eteeni laskettiin oli kuitenkin jotain paljon suurempaa. Tuona elokuun alun päivänä löysin ilmoituksen Royal Marsdenin rotaatio-ohjelmasta. Sairaala yhdessä heidän oman koulunsa kanssa tarjoaa syöpähoitajille puolentoista vuoden rotaatio-ohjelmaa, jonka aikana hoitaja kerää kokemusta syöpähoitojen eri vaiheista ympäri yhtä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Työn ohella hoitajilla on mahdollisuus tehdä jatko-opintoja sairaalan omalla kampuksella. Tämä oli työnkuva, jollaisesta en olisi edes koskaan uskaltanut haaveilla, mutta josta välittömästi ilmoituksen luettuani tuli unelmani. Tuonne minä niin palavasti halusin.

Huomasin välittömästi, että hakuaika työhön oli sulkeutumassa jo seuraavana päivänä. Olin ihan viittä vaille unohtaa koko hakemuksen tässä vaiheessa, koska eihän minun olisi mitään järkeä tehdä hakemusta tuollaisella kiireellä. Kyseessä oli kuitenkin sellainen kerran elämässä -mahdollisuus, että en vain kerta kaikkiaan voinut jättää sitä käyttämättä. Joku sisälläni myös sanoi, että tämä työhakemus kannattaisi lähettää. Onneksi olin jo kertaalleen hakenut Royal Marsdeniin (sain kutsun haastatteluun, mutta en koskaan mennyt sinne, koska olin jo vastaanottanut nykyisen työni päiväsairaalalla) ja pystyin palauttamaan vanhan hakemukseni. Päivitin CV:ni nykyaikaan ja tein muutamia pieniä viilauksia sekä hakemukseen, että personal statementiini. Näin pystyin lähettämään hakemukseni jo seuraavana iltana.

En odottanut kuulevani hakemuksestani mitään. Koko haku oli tullut eteeni niin yhtäkkiä, enkä oikeastaan varsinaisesti ollut edes etsinyt uutta työpaikkaa. Järkytykseni olikin valtava kun jo seuraavana päivänä, alle vuorokausi hakemuksen lähettämisestä sähköpostiini napsahti kutsu työhaastatteluun! Olin todella yllättynyt ja järkyttynyt. Laitoin samantien muutamalla ystävälle ja läheiselle viestiä. En ollut tähän mennessä kertonut töissä vielä yhtä työkaveria lukuunottamatta asiasta kenellekään, olinhan törmännyt koko työhakemukseen vasta pari päivää takaperin, enkä todellakaan uskonut pääseväni edes haastatteluun. Menin keskeyttämään yhden työkaverini lounaan ja pyysin häntä sivulle, jotta voisin kertoa hänelle uutiset. Olin niin shokissa, että tärisin!

Sitten alkoikin pitkä odottelu, sillä työhaastatteluni olisi vasta reilun kolmen viikon päästä. Alkuperäinen haastattelupäiväni oli jo haun sulkeutumista seuraavana viikkona. Olin kuitenkin tuolloin lomailemassa toisella puolella Englantia ja pyysin saada siirtää haastattelupäivää. Haastattelupäiväni siirtyi sitten reilun kolmen viikon päähän.

Ei vaan Suomessa sairaanhoitajan tarvitse pukeutua työhaastatteluun näin virallisesti.

Valmistauduin haastatteluun huolella. Kävin jopa ostamassa itselleni mustat suorat housut ja kauluspaidan haastattelua varten. Opiskelin sairaalan historiaa, arvoja ja toimintasuunnitelmia. Pähkäilin omia vahvuuksiani, heikkouksiani, kliinisiä taitojani, urani merkittävimpiä hetkiä sekä työelämän ja vapaa-ajan välillä tasapainoilemista. Tiesin, että olin valmistautunut haastatteluun hyvin, mutta tiedostin myös, että edessäni oli elämäni tähän saakka merkittävin työhaastattelu.

Matkustin haastattelupäivän aamuna Lontooseen aamun ruuhkaliikenteessä muiden kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin pukeutuneiden työmatkalaisten kanssa. Tässä vaiheessa olin vielä ihan tyyni. Olin haastattelupaikan läheisyydessä liiankin aikaisin (kaikki minut tuntevat tietävät, että olen aina ajoissa ihan joka paikassa) ja kävelin alueella tovin ympyrää ihmetellen paikkoja ja kiroten mielessäni sitä, että miksi minulla ei korkokenkien lisäksi ollut mukana mitään matalapohjaisia kenkiä. Syy tähän oli se, etten halunnut ottaa mitään rumaa reppua haastatteluun mukaan. Minulla oli vain pieni käsilaukku, mihin toista kenkäparia ei mahtunut mukaan. Ajattelin, että tämän tilaisuuden vuoksi voisin kerran elämässäni kärsiä päivän korkokengät jalassa. Päivän päätteeksi jaloissani oli kymmenisen hyvin kivuliasta rakkoa. Se, että kannattiko tämä uhraus, selviää hyvin pian.

Saadun sähköpostin mukaan haastatteluni alkaisi 8:45. Yllätykseni oli suuri kun haastattelupaikalle oli jo ennen minua saapunut yksi haastateltava, joka myös hän sanoi haastattelunsa olevan 8:45. Kävi ilmi, että saisimme ennen haastattelua yleisen infon rotaatio-ohjelmasta, sekä suorittaisimme lääkelaskut. Tämän jälkeen meidät haastateltaisiin yksitellen. Minä saisin "kunnian" olla ensimmäinen haastateltava.

Yleisinfon ja lääkelaskujen jälkeen minulla oli noin vartti aikaa ennen haastatteluni alkamista. Vasta tässä vaiheessa minulle alkoi iskeä päälle paniikki. Käteni hikosivat ja aloin voida fyysisesti pahoin. En ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni jännittänyt mitään niin paljon. Sitten haastatteluni alkoi. Odotin hyvin lyhyttä ja ytimekästä, noin kahdenkymmenen minuutin mittaista haastattelua. Mitä vielä, minua grillattiin noin 45 minuutin ajan (kysyin tätä ensimmäisenä kun pääsin haastattelusta pois)! Haastattelu oli todella haastava! Mukana oli niin peruskysymyksiä kuin todella vaikeita kysymyksiä, joissa piti miettiä erilaisia kuvitteellisia tilanteita. Itselleni ehdottomasti vaikeimmat kysymykset olivat miten selittäisin potilaalleni mikä on syöpä ja jos saisin mahdollisuuden tehdä tutkimusta jostain asiasta, jonka voisin sitten tuoda takaisin nykyiselle työpaikalleni, mitä tutkimusta tekisin. Näiden kahden kysymyksen kohdalla jäädyin jonkin verran ja olin varma, että työpaikkani meni siinä vaiheessa, kun en edes osannut selkeästi kertoa kuinka selittäisin potilaalleni mikä on syöpä.

Koska luulin haastatteluni olevan varttia vaille yhdeksän aamulla, ajattelin ehtiväni nauttia lounasta haastattelun jälkeen rauhassa, ennen kuin minun pitäisi kiiruhtaa takaisin Basildoniin ja töihin. Toisin kävi kun olin luvannut olla töissä yhdeltä ja pääsin lähtemään haastattelupaikalta vasta yhdentoista aikoihin. Kävin hakemassa lounaan junaan mukaan ja aloitin matkan takaisin Basildonia. Puhelimeni oli tässä välissä ehtinyt jo täyttyä viesteistä joissa kyseltiin haastettelusta, koska kaikkia tietenkin odottivat minun päässeen sieltä pois jo aikoja sitten.

Junamatka oli todella hermoja raastava. Juttelin Annan kanssa melkein koko matkan Lontoosta takaisin Basildoniin ja kävimme haastattelua läpi yhdessä. Tässä vaiheessa, niinkuin yleensä aina jokaisen haastattelun jälkeen, olin melko varma, että se oli mennyt penkin alle, enkä saisi paikkaa. Tiesin, että minulla oli työtä ajatellen ideaali työkokemus syöpäpotilaiden kanssa viimeisten puolentoista vuoden ajalta. Vaikka pääsääntöisesti pystyinkin haastattelussa vastaamaan haastattelijoiden kysymyksiin hyvin sujuvasti, jumitin vain niissä kahdessa kysymyksessä, joihin en mielestäni ollut osannut vastata ollenkaan niin hyvin. Tässä vaiheessa minulle oli oikeastaan ihan sama mikä haastattelun lopputulos olisi, kunhan vain pääsisin eroon tuosta tietämättömyyden kamalasta piinasta.

Tässä vaiheessa kuitenkin jo varmaan arvaattekin, mihin tämä tarina on menossa? Olin lähestymässä Basildonin sairaalaa taksissa matkalla juna-asemalta korkokengissäni ja kaulupaidassani, kun puhelin taskussani alkoi väristä. Sydämeni tipahti välittömästi rinnasta suoraan nilkkoihin ja minua pelotti niin hirveästi vastata siihen puheluun. Olin oikeastaan aivan varma, että minulle kerrottaisiin, etten saisi paikkaa.

MINÄ SAIN SEN TYÖN!

Fiilikset sen jälkeen kun kuulin saaneeni työpaikan!

Lopetin puhelun ja kerroin taksikuskille sairaalan pihassa, että sain juuri tietää saaneeni työpaikan. Lähdin kävelemään kohti yksikköäni sairaalan käytäviä pitkin korkokengät kopisten ja päässäni löi aivan täysin tyhjää. En ole varmasti koskaan ollut noin ihmeellisessä mielentilassa. Tiesin juuri vastaanottaneeni puhelun, jossa minulle kerrottiin, että olin menestynyt haastattelussa ja saanut maailman upeimman työn. Siitä huolimatta en uskonut ja varsinkaan sisäistänyt juurii vastaanottamaani tietoa.

Loppu työpäivä meni ihan täydessä sumussa ja näin jälkeenpäin ajateltuna oli tuskin ollenkaan viisasta, että olin sellaisessa mielentilassa vastuussa potilaiden lääkehoidosta. Kerroin uutiset työkavereille ja lähettelin pikaisia viestejä Suomeen läheisille ja ystäville. Minulla meni useita päiviä sisäistää, että olin todellakin saanut työpaikan Royal Marsdenista!

Tämän unelman taustalle nivoutuu kuitenkin myös syvempikin tarina. Reilu puolisen vuotta Englantiin muuttoni jälkeen menin lokakuun alussa viime vuonna Hillsong-seurakunnan sunnuntaikokoukseen. Kokouksessa pastori pyysi meitä saarnassaan unelmoimaan suuria unelmia ja tuossa hetkessä mieleeni nousi välittömästi kolme rukousta. Yksi niistä oli: Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa.

Tuosta lokakuun sunnuntaista saakka olen ajatellut tätä unelmaani aina silloin tällöin tullen kuitenkin aina lopputulokseen, että unelmani olisi liian suuri toteutettavaksi. Minä en kuitenkaan unelmoinut kuin "vain" tavallisesta työpaikasta Royal Marsdenissa, mutta ajatus Lontooseen muutosta ja uudesta suuresta elämänmuutoksesta oli itselleni liian suuri vuori ylitettäväksi. Hautasin haaveeni.

Kunnes heinäkuun lopussa osallistuin Hillsong-konferenssiin Lontoon O2-areenalla. Tuon konferenssin yhdessä iltakokouksessa pastori kysyi meiltä, onko meillä bucket list. Hän pyysi meitä unelmoimaan suuria, jopa sellaisia unelmia joiden emme ihmismielellä uskoisi olevan edes mahdollisia, God-sized dreams, ja kokoamaan ne konferenssin aikana bucket listiksi. Viides asia minun listallani on "Työskentelen Royal Marsdenissa".


Minun unelmani oli ihmismielellä järkeiltävissä oleva unelma työskennellä upeassa syöpäsairaalassa Lontoossa. Jumalan suunnitelma oli työskennellä kyseisessä syöpäsairaalassa ja tehdä samalla jatko-opintoja syöpähoidon parissa. Minä en olisi koskaan ikinä edes uskaltanut haaveilla jatko-opinnoista Lontoossa! Jumala oli kuitenkin suunnitellut minulle työ- ja sairaalan rahoittaman opiskelupaikan yhdessä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Se hullu unelma, jonka laskin Jumalan eteen 1½ vuotta sitten, kun vasta suunnittelin muuttoa tähän maahan. Se unelma, jonka en koskaan uskonut toteutuvan. Ja nyt Jumala avasi minulle ovet johonkin vielä suurempaan kuin mitä koskaan olisin edes osannut unelmoida.

"Hänelle, joka voi tehdä monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa." Efesolaiskirje 3:20 ♥

Muistatteko kun mainitsin siitä sunnuntaikokuksesta Hillsong-seurakunnassa, jolloin ensimmäisen kerran kirjoitin tämän unelman paperille? "Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa." Tuo päivä oli sunnuntai 1. lokakuuta 2017. Arvatkaa mikä on työsopimukseni ensimmäisen päivä Royal Marsdenissa. Kyllä, 1. lokakuuta 2018.




Vuosi Englannissa

tiistai 1. toukokuuta 2018

Postauksen kuvituksena satunnaisia räpsyjä viimeisen vuoden ajalta.

10.3 tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun muutin Englantiin. Aivan käsittämätöntä kuinka äkkiä tämä ensimmäinen vuosi on mennyt! Vaikka toisaalta tuntuu että juurihan minä pari kuukautta sitten pakkasin muuttokuormaani ensin Jyväskylässä ja sitten Vimpelissä mieli myllertäen että pian sitä ihan oikeasti muutetaan ulkomaille, niin toisaalta tuntuu kuin olisin asunut Englannissa jo pienen ikuisuuden. Ja onhan se vuosi kuitenkin loppuviimeinen melko pitkä aika. Vuoden jälkeen voi jo sanoa alkaneensa sopeutumaan uuteen elämään ja pikkuhiljaa näkemään että minkälaista se elämä uudessa kotimaassa onkaan. Enää ei selkeästikään olla lomalla, vaan ihan oikeasti asutaan ulkomailla.

Norwichin upea kaupunki vei täysin sydämeni viime vuonna, siellä täytyy pian päästä käymään uudelleen!

En tiedä miten tämän ensimmäisen vuoden täällä oikein summaisi. Tuntuu mahdottomalta pukea sanoiksi vuotta, joka on muuttanut elämäni täysin. Ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys alunperinkään, että rohkenisin lähteä toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani ulkomaille muutosta. Ennen kaikkea valitettavasti mietin mitä muut ihmiset ajattelivat suunnitelmistani. Epäröin että pärjäisinkö. Mitä jos lähtisin Englantiin, mutta haluaisinkin pian palata jo takaisin Suomeen? Olisinko silloin epäonnistunut? Pelottavinta oli ehkä kuitenkin täydelliseen tuntemattomaan hyppääminen. Olen luonteeltani perfektionismiin taipuva ja minulle luonteenomaista on suunnitelmien viimeistä piirtoa myöten hiominen. Juuri tästä syystä ulkomaille muuttaminen oli minulle erityisen haastavaa. Oli mahdotonta tehdä suunnitelmia, kun ei edes oikeastaan tiennyt minne on menossa. Tämä valtava epävarmuus saikin minut miltei perääntymään useaan otteeseen prosessin aikana. Oli sietämätöntä kun ei vain kerta kaikkiaan voinut pitää kaikkia lankoja käsissään ja tietää kuinka kaikki tulisi lopulta menemään. Ja onneksi en tiennyt, sillä en varmasti olisi lähtenyt Englantiin ollenkaan, jos olisin tiennyt minkälaista tunteiden vuoristorataa sopeutuminen tulisi olemaan.

St. Paul's Cathedral Lontoossa

On sanoinkuvaamattoman raskasta ja kuluttavaa aloittaa elämän rakentaminen aivan tyhjästä uudessa maassa ja ympäristössä, jossa ei tunne yhtään ainoaa ihmistä. Oli melkoinen tunne kun minua varten lentokentälle tilattu taksi jätti minut matkalaukkujeni kanssa sairaalan eteen eikä kukaan ollut minua vastassa. Viimeisimpään rekrytointifirman sähköpostiinkin oli jätetty vain taksiyhtiön puhelinnumero johon vahingossa soitin, koska en tiennyt minne mennä. Voin kertoa että olo oli ihan hivenen yksinäinen ja neuvoton siinä vaiheessa. Mielessä kävi tilata taksi takaisin lentokentälle ja lentää välittömästi takaisin Suomeen. Siitä kuitenkin lähdettiin hiljalleen pala palalta rakentamaan elämää Englannissa.

En voi valehdella ettenkö olisi alkuun pitkään ollut Englannissa todella yksinäinen. Uuden työn aloittaminen uudessa maassa vieraalla kielellä vei kaiken energian ja uusien ihmissuhteiden luominen ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kenties ajatellut. Oli aivan eri asia muuttaa opiskelemaan Jyväskylään ja aloittaa opinnot, jolloin helposti ystävystyi ihmisten kanssa jotka olivat samassa uudessa tilanteessa kuin minä. Tällä kertaa minä tulin kuitenkin yksin itselleni täysin vieraaseen paikkaan ihmisten keskelle, joilla on jo oma elinpiiri ja ystävät.

Brightonin rantaviiva on henkeäsalpaavan kaunis! ♥

Minusta tuntui että ihmiset olivat alkuun minusta innoissaan, aivan kuin lapsi jostain uudesta lelusta. Ihmiset kyselivät taustoistani ja mikä oli saanut minut tulemaan Suomesta tänne. Valitettavasti on kuitenkin sanottava että ensimmäisessä työpaikassani tutustuminen oikeastaan kaikkien kanssa jäi vain tälle hyvin pinnalliselle tasolle. Useat työkaverit kyllä puhuivat että järjestetään illanistujaisia tai lähdetään elokuviin. Tuota taannoista palkintogaalaa lukuunottamatta en kuitenkaan viettänyt entisten työkavereideni kanssa aikaa ollenkaan. Yksi entisistä työkavereistani halusi myös todella kovasti nähdä minut edellisen Suomi-lomani ja uuden työni aloituksen jälkeen ja sanoi ostaneensa minulle joululahjankin. Minä sitten velvollisuudentunnosta kannoin hänelle joululahjan Suomesta. Ei liene vaikea arvata että tuo joululahja odottelee edelleenkin vastaanottajaansa lipaston pohjalla. Yritin usein kysellä työkavereiltani josko voisimme tehdä jotain yhdessä, mutta joka kerta tapaamiset peruuntuivat ennemmin tai myöhemmin syystä tai toisesta.

Minusta tuntui aivan järjettömän pahalta, koska tuossa vaiheessa nuo tapaamiset olisivat olleet suunnilleen ainut työn ulkopuolinen ihmiskontakti kuukausiin kämppiksiä lukuunottamatta. Erityisesti noina ensimmäisinä kuukausina kaipasinkin ystäviäni ja läheisiäni Suomessa niin paljon, että teki ihan fyysisesti kipeää. Kyse ei ole missään vaiheessa ollut oma-aloitteisuuden puutteesta vaan siitä että olen lopulta väsynyt tekemään suunnitelmia, jotka toinen osapuoli kerta toisensa jälkeen peruu. Tuossa vaiheessa tahtoi vähän mennä usko ihmisiin. Tai tarkemmin sanottuna englantilaisiin.

Onneksi minulla on käynyt myös vieraita lievittämässä koti-ikävää. ♥

Kaikista vaikeuksista huolimatta en kuitenkaan voi sanoa päivääkään katuneeni päätöstäni muuttaa Englantiin. "Life is about change. Sometimes it's painful. Sometimes it's beautiful. But most of the time, it's both." Olen vihdoin saanut ihania, varmasti myös elämänmittaisia ystäviä, joita en muutoin olisi koskaan tavannut. Olen löytänyt ihanan kodin, jota en enää jaa kämppisten, vaan ystävien kanssa. Välillä porukalla keittiössä ollessa ja yhdessä jutellessa joutuu ihan nipistämään itseään, että elänkö minä ihan oikeasti tätä elämää täällä näiden ihmisten kanssa. Niin tavallista, mutta välillä kun sen oikein oivaltaa, kuitenkin niin täydellistä. Tai se että saatan kotioveltani matkustaa tunnissa Lontoon keskustaan. Edelleenkin joka kerta Lontoossa ollessa mieleen nousee ajatus, että en ole täällä enää turisti. Tuntuu käsittämättömältä kävellä Lontoon katuja ja ajatella, että minä oikeasti asun täällä. Olen myös kenties ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt työn jota taidan ihan aidosti rakastaa. Koen, että työtäni arvostetaan ja teen työtä, jolla on oikeasti merkitystä.

What I love most about my home is who I share it with. ♥

Vuosi on opettanut minulle todella paljon. Niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin, olen kasvanut tämän vuoden aikana ihmisenä todennäköisesti enemmän kuin koko tämän astisen elämäni aikana yhteensä. Sitä on jopa tietyllä tapaa tullut täysin sokeaksi omalle henkilökohtaiselle kasvulleen viimeisen vuoden aikana. Kun ihmiset sanovat minulle, että olen ollut todella rohkea kun olen muuttanut ulkomaille, on ensimmäinen ajatukseni usein, että eihän tämä nyt niin iso asia ole ollenkaan. Enhän minä ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka tämän ratkaisun tekee. Sitten sitä kuitenkin tajuaa, että on myös ihmisiä jotka haaveilevat samoista asioista elämänsä läpi rohkenematta ottaa niitä ratkaisevia askelia unelmiaan kohti. Olen toistellut tätä ajatusta paljon jo aikaisemmin, mutta se vain summaa ajatukseni ajastani täällä niin hyvin - olen elänyt sekä elämäni parasta että vaikeinta aikaa. Ja sitähän se elämä kokonaisuutena on, sekä iloa että surua. Olen kokenut vuoden aikana kenties enemmän kuin tähän saakka elämässäni. Ja näin vuoden jälkeen voin ihan rohkeasti sanoa, että olen itsestäni aivan järjettömän ylpeä!

Anna - inspiraationi Englantiin lähtemiseen ja korvaamaton tuki kun koti-ikävä on iskenyt tai Englanti potkinut päähän. ♥ Kiitos kun olet. ♥

It's better to look back on life and say "I can't believe I did that" than to look back and say "I wish I'd done that".

Toivottavasti saitte näistä hajanaisista ajatuksista edes jollain tavalla kiinni. Olikin aivan uskomattoman vaikeaa tiivistää vuoden aikaisia tuntemuksia luettavan mittaiseksi kokoelmaksi. Aion vielä erikseen paneutua kokemuksiini sairaanhoitajana työskentelystä Englannissa tämän ensimmäisen vuoden ajalta, siitä riittääkin kirjoitettavaa!




Puoli vuotta Englannissa

torstai 15. maaliskuuta 2018

On aika rikkoa 9 kuukauden ja 26 päivän blogihiljaisuus. Ennen kuin alan jälleen päivitellä kuulumisia nykyhetkeen, ajattelin kuitenkin julkaista tämän luonnoksiin jääneen postauksen, jonka kirjoitin viime syksynä. Seuraavana siis mietteitä puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Englantiin muutostani on tänään kulunut tarkalleen kuusi kuukautta ja yksi päivä. Jaksan edelleen viikottain ihmetellä, että ihan oikeastiko minun vakituinen osoitteeni on tällä hetkellä Englannissa. En tiedä johtuvatko nämä epätodelliset fiilikset siitä, että en oikeastaan koskaan uskonut oikeasti uskaltavani toteuttaa unelmiani. Haaveilin ulkomaille muutosta vuosia, mutta edes muuttoa edeltävinä viimeisinä kuukausina en oikeastaan uskonut, että lopulta muuttaisin tänne. En tiedä mistä nämä fiilikset johtuvat, mutta kaiketi sitten olin varma että jänistäisin viime tippaan ja peruisin koko muuton. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan! Vakituinen osoite Englannissa, vapaapäivää viettelemässä Starbucksissa blogia kirjoitellen ja mango-passion mehua siemaillen.

Ulkomaille muuton honeymoon-vaihe on tässä vaiheessa jo ohitettu. Arki on löytänyt uomansa ja työt sujuvat jo rutiinilla. Töiden tekeminen englanniksi ei vie enää kaikkea energiaa vaan kommunikointia vieraalla kielellä sujuu suurimmaksi osaksi jo melko vaivattomasti. Teen ruokaostokset viikottain kotiinkuljetuksella samasta ruokakaupasta, olen löytänyt kahvilan joka tarjoilee kaupungin parhaat latet, käyn säännöllisesti pedikyyrissä koska se on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, olen oppinut rakastamaan pyykinpesua, olen hankkinut itselleni salijäsenyyden paikalliselta salilta, olen hankkinut kirjastokortin, sekä rekisteröitynyt paikalliselle lääkärille. Arkisia asioita, vai mitä? Niin se arki vain lopulta löytää uomansa asuinmaasta huolimatta.

Työ on kuitenkin aiheuttanut minulle paljon stressiä viime aikoina. Vaikka päivät alkavatkin jo sujua rutiinilla, minulla on silti suuria vaikeuksia saada työni tehdyksi vuoron päättymiseen mennessä. Kaiken muun saan kyllä yleensä kunnialla hoidettua, mutta vaikeudet alkavat siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa kirjaamaan päivän tapahtumia potilastietoihin. Luulen ongelman kohdallani johtuvan siitä, että osastomme on äärettömän kiireinen ja meluisa. Kirjaaminen vaatii keskittymistä, joka minun on huomattavan vaikea saavuttaa ympäristössä joka ei päiväsaikaan hiljene hetkeksikään. Meillä ei ole toimistoa tai hiljaista tilaa, jossa kirjata, vaan kaikki tapahtuu kaiken hälinän keskellä. Kirjaaminen yleensä myös keskeytyy jatkuvasti - potilas pyytää kipulääkettä, omainen haluaa tietää mitä viimeisien päivien aikana on tapahtunut, puhelin pirisee taukoamatta ja sinua pyydetään langan päähän, lääkäri pyytää ottamaan potilaasta verikoetta, kollega pyytää apua huumelääkkeiden kanssa tai hoiva-avustaja pyytää katsomaan potilaan painehaavaa.

Nämä keskeytykset ovat jatkuvia ja niiden jälkeen on aina yhtä vaikea saada kiinni siitä mitä oli viimeksi tekemässä. Luulen, että luonteeni on myös suuressa osassa tässä. Häiriinnyn helposti ja jatkuva katkeamaton melu ja häly työssä jo pelkästään saa minut hermostuneeksi ja olemaan jatkuvasti varpaillani. Kirjaaminen on erityisesti sellainen asia, jonka koen melussa erityisen haastavaksi. Näinpä kirjaan yleensä siinä vaiheessa kun työvuoroni olisi oikeasti jo päättynyt ja muut päivävuorolaiset ovat jo lähteneet kotiin ja yövuorolaiset ovat ottaneet vastuun osastosta. Tästä syystä työpäiväni poikkeuksetta venyvät ylitöiden puolelle päivästä vaihdellen kaikkea puolen tunnin ja jopa kahden tunnin väliltä.

Sen lisäksi että päivät venyvät ylitöiden puolelle, ei minulla yleensä myöskään ole aikaa tauoille. Meille kuuluu työpäivään tunnin palkaton tauko, mutta en ole tainnut pitää sitä täydessä mitassa kertaakaan sen jälkeen kun aloitin tekemään töitä vahvuudessa. Suurimmaksi osaksi päivät menevät niin, että pidän jonkinnäköisen ehkä noin vartin tai kahdenkymmenenminuutin mittaisen tauon aamupäivällä, joka on ainut taukoni päivän aikana. Iltapäivätaukoon minulla ei käytännössä koskaan ole aikaa. Usein iltapäivän aikana hotkaisen pikaiseen voileivän tai jonkin pienen välipalan, kun alkaa tuntua siltä ettei nälässä tahdo enää tolpillaan pysyä. Toisinaan minulla on myös päiviä jolloin en käytännössä pidä taukoa ollenkaan. Taannoin tein yhden päivän jolle tuli lopulta mittaa 13 tuntia 15 minuuttia. Tämän vuoron aikana join ehkä puolisen litraa vettä, söin yhden paahtoleivän ja neljä karkkia jotka yksi potilas tarjosi minulle, enkä käynyt kertaakaan edes vessassa. Istuin ehkä 15 minuuttia 13 tunnin päivän aikana. Tämä alkaa pikkuhiljaa käydä raskaaksi. Joka päivä tuntuu kuin alkaisin juosta kelloa vastaan jo kahdeksalta aamulla ja kisa päättyy vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Viime aikoina olen myös huomannut olevani melko yksinäinen asuinkaupungissani, eikä minulla juuri ole työn ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja. Asun todella mukavien kämppisten kanssa, joiden kanssa silloin tällöin vietämme aikaa yhdessä. Toisinaan saattaa olla ettemme edes näe toisiamme useisiin päiviin, sillä kaikki ovat kokopäivätöissä ja muiden aikataulut ovat usein myös kiireisiä. Arvioisinkin että tällä hetkellä Englannissa ollessani vietän luultavasti jopa 90% vapaa-ajastani yksin. Nyt kun työt alkavat sujua jo jonkinlaisella rutiinilla, on sitä alkanut kaivata huomattavasti enemmän sisältöä myös siihen vapaa-aikaan. Puolen vuoden aikana olen tullut huomaamaan, että asuinkaupungissani tekemistä ei käytännössä juuri ole. Paljon sanottu minulta, sillä olen kotoisin noin kolmentuhannen asukkaan pikkupitäjästä, jossa tekemistä ei ole nimeksikään. Kotopuolessa minulla on kuitenkin perhe ja rakkaita ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Nykyisessä asuinkaupungissani Basildonissa taas tuntuu ettei täällä ole ketään, eikä mitään.

Viime aikojen kuulumisista minulla riittäisi kerrottavaa vaikka romaaniksi saakka, mutta tässä nyt tiivistettynä mietteitä viime ajoilta. Näiden ja lukemattomien muiden ajatusten siivittelemänä olenkin päättänyt muuttaa viimeistään ensi keväänä, riippuen siitä jaksanko olla vielä nykyisessä työpaikassani kunnes vuosi työsopimusta tulee täyteen. En ole asiasta vielä kovin tarkoin ottanut selvää, mutta joudun maksamaan jonkinlaista sopimussakkoa jos päätän työsopimukseni ennen kuin vuosi tulee täyteen. Tämä johtuu siitä että käyttämälläni rekrytointifirmalla ja sairaalalla on tietenkin sopimus koskien uusien työntekijöiden rekrytointia, josta sairaala maksaa. En myöskään olisi hirveän halukas nyt välittömästi muuttamaan, kun olen juuri päässyt hivenen asettumaan ja saanut arkea raiteilleen. Mutta jos nykyinen työ alkaa oikein tökkimään, niin sitten muutan jo aikaisemmin.

Ei, en ole vielä tulossa takaisin Suomeen. En ole vielä valmis luovuttamaan Englannin suhteen. Tällä hetkellä suunnitelmissa olisi muuttaa Lontooseen. Tiedän, että olin alunpitäen sitä mieltä että en halua muuttaa Lontooseen. En ole täysin varma vieläkään haluanko asua siellä. Lontoossa minulla olisi kuitenkin jo valmiiksi ystäviä, tuttu seurakunta ja kyllähän siellä tekemistäkin olisi. Ei kai se selviä muuta kuin kokeilemalla, että olisiko Lontoo mieleinen asuinpaikka. Töiden puolesta olen Lontoossa erityisesti kiinnostunut yhdestä yksityisestä syöpäsairaalasta, jonka työnhakuilmoituksia olen viime aikoina tiiviisti seuraillut. Sairaalalla on ensi kuussa avointen ovien päivä kiinnostuneille työnhakijoille, johon aion osallistua ja käydä vähän haistelemassa ilmapiiriä. Pikkuhiljaa täytyisi tosissaan aloittaa työnhakua ja alkaa suunnitella tätä seuraavaa muuttoa.


BTUH Excellence Awards 2017

torstai 18. toukokuuta 2017


Viime kuussa sain kunnian osallistua yhdessä yhdentoista osastoni kollegan kanssa sairaanhoitopiirimme gaalaan, jossa palkitaan eri kategorioissa ansioituneimpia yksilöitä ja työyhteisöjä. Osastomme oli kolmen parhaan joukossa kategoriassa vuoden paras kliininen tiimi. Gaala järjestettiin Stock Brook Country Clubilla, joka on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä täältä Basildonista, Billericayssa. Meidän matkamme kohteeseen tosin kesti ehkä tuplaten tuon parikymmentä minuuttia. Syynä tähän iltapäiväruuhka, jollaisia en Suomessa ole ehkä koskaan nähnyt ja erimielisyydet sen suhteen, että minnekäs tästä seuraavasta risteyksestä pitääkään kääntyä - päädyimme ajamaan ympyrää. :D Saavuimme paikalle kuitenkin lopulta, onneksi vain kymmenisen minuuttia myöhässä.
Asu gaalaan löytyi aivan vahingossa. Kävin yhdessä paikallisessa hyväntekeväisyyskaupassa katselemassa kirjoja ja huomasin kuvassa näkyvän mekon yhden mallinuken päällä. Pyysin saada sovittaa sitä ja kotiutinkin kyseisen mekon sitten huokeaan viiden punnan hintaan. Kengät sain lainaan yhdeltä työkaveriltani. Kengät olivat aivan upeannäköiset, mutta voin kertoa etten ole koskaan elämässäni pitänyt jalassani noin korkeita korkoja. Gaalasta poislähtiessäni meinasin taittaa vielä nilkkani, mutta säästyin onneksi kyynärsauvoilta ja sairaslomalta tällä kertaa.


Gaala alkoi buffetilla. Suomalaisena ajattelin buffetin tällaisessa tilaisuudessa sisältävän lämmintä ruokaa moneen lähtöön. Brittiläinen buffet on kuitenkin varsin paljon vaatimattomampi ja kylmiä pikkusuolaisia (vihaan muuten sanaa pikkusuolainen :D) sisältävä tarjoilu. Ei muuten mitään vikaa, mutta olin jättänyt syömiset monelta tunnilta väliin, kun ajattelin saavan vatsani ääriään myöten täyteen buffetissa. Noh, seuraavalla kerralla sitten viisaampana brittiläisiin buffetteihin. Tämän vuoksi lautaselta löytyy myös vehnätuotteita, jos joku ihmettelee, sillä minulla oli kerta kaikkiaan niin nälkä etten voinut pidättäytyä pelkästään vihannes-/hedelmälinjalla enkä olettanut mitään gluteenitonta pyydettäessä saavani. Vatsa onneksi sieti tämän retkahduksen.


Palkintojenjako gaalassa oli järjestetty Oscar-gaalan tyyliin. Jokaista kategoria varten oli eri henkilö, joka ensin kertoi mitä kyseisen kategorian ehdokkailta odotettiin (esimerkillistä tiimityöskentelyä, positiivista potilaspalautettua, raudanlujaa ammattitaitoa ja niin edelleen). Tämän jälkeen palkinnon jakaja esitteli kunkin kategorian kolme parasta ehdokasta ja kertoi mistä syystä kukin oli ehdolle asetettu. Lopuksi rumpujenpärinän saattelemana palkinnon jakaja avasi kultaisen kirjekuoren, jossa luonnollisesti oli kategorian voittajan nimi.


Meidän kategoriamme voittaja julkistettiin illan ensimmäisenä. Jännitin totta kai tuloksia ja toivoin osastomme voittoa. Ennen kaikkea jännitin kuitenkin siitä syystä, että pelkäsin joutuvani kävelemään noissa korkeissa koroissa lavalle muiden työkavereideni kanssa. En nimittäin oikeasti meinannut edes buffet-pöytään selvitä ilman että olin nenälläni. Valitettavasti emme kuitenkaan voittaneet tällä kertaa vaan jäimme toiselle tai kolmannelle sijalle, voittajan lisäksi muita sijoituksia ei sen tarkemmin eritelty. Täytyy myöntää että oman kategorian voittajan julkaistamisen jälkeen loppugaala oli hivenen puuduttava, kun ei enää tarvinnut jännittää oman osaston puolesta.


Tällaisella kokoonpanolla iltaa vietimme. Ilta oli kyllä ikimuistoinen ja olen todella kiitollinen, että sain kutsun osallistua mukaan gaalaan, vaikka olen ollutkin täällä vasta niin pienen tovin. Tällaista kun ei ihan joka päivä pääse kokemaan!


Kaksi kuukautta Englannissa

torstai 11. toukokuuta 2017

Gloucester Park

Eilen tuli täyteen tasan kaksi kuukautta Englantiin muutosta. Aika on mennyt ihan valtavan nopeasti, juurihan minä tänne vasta tulin. Viimeiset kaksi kuukautta ovat tuoneet elämääni uusia muutoksia enemmän kuin mikään muu ajanjakso elämässäni tähän mennessä. Fiilikset ovat vaihdelleet rajusti laidasta laitaan - välillä olen ollut taatusti maailman onnellisin ihminen ja välillä olen kyseenalaistanut rajusti jopa ammatinvalintaani.

Ihan ensimmäisenä täytyy kuitenkin sanoa, että Englantiin muuttaminen oli varmasti yksi elämäni parhaista päätöksistä! Olen niin valtavan iloinen, että rohkenin astua täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja lähteä toteuttamaan vuosien takaista unelmaa ulkomaille muuttamisesta. En tällä hetkellä kaipaa laisinkaan asumaan takaisin Suomeen. Minä olen onnellinen täällä. Vaikka minulla ei termin varsinaisessa merkityksessä ole koti-ikävä, on minulla ihan hirvittävä ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä Suomessa - perhettä, sukulaisia ja ystäviä. Olen mielessäni useaan kertaan kuvitellut lämpimiä jälleennäkemisiä Suomessa rakkaiden ihmisten kanssa. Onneksi ei tarvitse kuvitella enää pitkään, sillä juuri tänään ostin lentoliput Suomen lomalle juhannukseksi!

Lempiaamiaiseni - olen hiljalleen muuttumassa toastiksi ja englantilaiseksi teekupposeksi täällä.

Kaipaan kommunikoinnin vaivattomuutta ja sitä että voin ilmaista itseäni sanoin täydellisesti äidinkielelläni ilman, että viestin tunne muuttuu käännösvaiheessa vähän joksikin muuksi. Jos kahvipöytäkeskustelussa on osallisena useampi kuin kolme ihmistä, olen huomattavasti hiljaisempi kuin mitä Suomessa vastaavassa tilanteessa olisin. Vaikka ymmärtäisinkin mitä muut sanovat, puhuvat he niin nopeasti, että minun on vaikea sanoa väliin mitään. Usein käy myös niin, että jos takeltelen vähän sanoissa, joku alkaa jo puhua omaa asiaa päälleni. Töissä tauolla on myös hirvittävän helppo sulkea englanninkielinen keskustelu taustahälinäksi, johon ei kiinnitä liikaa huomiota. Vaikka kommunikointi on päivä päivältä vaivattomampaa, silti usein tauolla haluan vain olla hiljaa ottamatta osaa keskusteluun. Sanoisinkin Englanti-minäni olevan hiljaisempi kuin Suomi-minäni. Tästäkin huolimatta olen kuitenkin äärettömän ylpeä itsestäni pystyessäni tekemään töitä muulla kuin omalla äidinkielelläni ympäristössä, jossa kukaan ei ymmärrä sanaakaan Suomea.


Töitä on takana nyt reilu kahdeksan viikkoa. Olen oppinut tuona aikana ihan valtavasti uutta! Kahdeksan viikkoa sitten en voinut tehdä itsenäisesti mitään ja kaikki tuntui vain sekamelskalta, josta oli mahdotonta saada minkäänlaista otetta. Kahden kuukauden jälkeen työskentelen jo osana vahvuutta ja minulla on vuorossa vastuullani yhdeksän potilasta, joiden tarpeista huolehdin vuoron aikana yhdessä työparinani työskentelevän hoiva-avustajan kanssa. Kahdeksan viikkoa sitten tuskin pysyin tolpillani 12½ tunnin työvuoroa ja nykyään työvuorot hujahtavat ohi niin nopeasti etten edes tiedä kuinka olen aikaisemmin ehtinyt tehdä työni kahdeksan tunnin vuoron aikana. Fiilikset työn suhteen ovat kuitenkin vaihdelleet erityisen voimakkaasti.

Vaadin itseltäni työn suhteen hirvittävän paljon. Koen riittämättömyyden tunnetta lähinnä siitä syystä, että tietotaitoni akuuttiosastolle on hyvin rajallinen työskenneltyäni viimeiset reilun kaksi vuotta vanhusten parissa hyvin erilaisissa olosuhteissa. Edelleenkin esillä oleva osittainen kielimuuri tuo myös haasteita työarkeen. Koen usein myös turhautumista joutuessani pyytää jatkuvasti apua työkavereiltani, kun minulla ei vielä ole lupaa hoitaa esimerkiksi suonensisäistiä lääkityksiä itsenäisesti. Näin kirjoitettuna kuulostaa ehkä hivenen hupsulta, että turhaudun joutuessani pyytämään apua. Ehkä sitä on Suomessa jotenkin oppinut mentaliteettiin, että jokainen hoitaa omat hommansa. Täällä minulle on kuitenkin useaan kertaan vakuuteltu, että teemme työtä tiimissä, jossa muita autetaan tarvittaessa. Suomalaisena sitä tietenkin ajattelee, että minun täytyisi tehdä jokin vastapalvelus. Toistaiseksi minun täytyy kuitenkin keskittyä vain siihen, että saan omat työni hoidettua työvuoron aikana. Aikaa ei siis juuri vastapalveluksille tällä hetkellä riitä. Yritän jatkuvasti muistutella itselleni, että olen ollut täällä vasta kaksi kuukautta, eikä kukaan oletakaan minun tietävän kaikkea. Menihän siinä Suomessakin useita kuukausia ennen kuin oli oppinut uuden työpaikan tavoille. Puhumattakaan jos se uusi työpaikka on ulkomailla paikassa, jossa hoitotyö on hyvin erilaista kuin kotimaassa ja jossa työt täytyy hoitaa itselle vieraalla kielellä.

Southend-on-Sea, upea merenrantakaupunki

Onneksi minulla on tukena huikeita työkavereita, jotka ovat ottaneet minut osastolle avosylin vastaan. He ovat auttaneet minua, vastanneet päivittäin ehtymättömään kysymysten tulvaan, opastaneet minulle kädestä pitäen asioita joissa olen epävarma, rohkaisseet minua kun olen sitä tarvinnut ja opettaneet minua englantilaisille tavoille. Ilman upeita työkavereita olisin aivan varmasti jo luovuttanut töiden suhteen. Osaston raskas luonne onkin hionut työyhteisöstä tiiviin porukan, joka pitää huolen siitä, että kaikilla on hyvä olla. Kun viikko takaperin purskahdin vuoron päätteeksi itkuun turhautumisen vuoksi, eivät työkaverit päästäneet minua kotiin ennen kuin olin kertonut heille miksi minulla oli paha mieli. Tämän lisäksi he vielä vakuuttelivat minun kyllä pärjäävän ja kertoivat kuinka hekin ovat aikanaan olleet samassa tilanteessa kuin minä (kumpikin ovat muuttaneet Englantiin muualta, mutta ovat olleet osastolla jo hyvän tovin). En voisi siis olla kiitollisempi ihmisistä, joiden kanssa saan tehdä töitä.

Alkuun pitkät työvuorot tuntuivat todella pitkiltä ja veivät minusta ihan kaikki mehut. Nykyään liputan kuitenkin täysin pitkien vuorojen nimeen, sillä vastineeksi pitkille päiville saa paljon vapaita. Suurimman osan ajasta teen kolme pitkää päivää viikossa, tuntien tasaamiseksi harvakseltaan vuoroja tulee viikossa neljä. Riippuen työvuorosuunnitelusta tämä saattaa tarkottaa pitkiäkin vapaaputkia, toisinaan kyllä myös useita ykkösvapaita. Oma työvuorolistani on näyttänyt muun muassa tältä: pitkä päivä, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, yksi vapaa, kaksi pitkää päivää, viisi vapaata, pitkä päivä, kaksi vapaata, kaksi pitkää päivää, kolme vapaata ja niin edelleen. Tämä on vaikuttanut ainakin minun kohdallani jaksamiseeni äärettömän positiivisesti. Jaksan touhuta vapailla paljon enemmän ja olen oppinut esimerkiksi rakastamaan pyykinpesua, mikä ennen kuului inhokki kotitöihini imuroinnin ohella. Kun vapaa-aikaa on tuplasti enemmän, viitsii aikaa käyttää enemmän myös kotitöiden tekemiseen.

Kun 11 000 naista kokoontuu ylistämään Jumalaa Wembley Arenalle. ♥

Pitkillä vapailla on myös kääntöpuolensa. Minulla ei käytännössä kämppisten ja kahden Lontoo-ystävän lisäksi ole täällä vielä mitään työpaikan ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, joten vapaapäivät käyvät välillä pitkiksi ja tunnen oloni hivenen yksinäiseksi. Tiedän kyllä, että tulen aikanani löytämään lisää ystäviä, mutta sille täytyy vain antaa aikaa. Tottahan tilanne on aivan uusi kun olen vasta muuttanut tänne verrattaen vaikka Jyväskylään, jossa kerkesin kuitenkin asumaan viiden ja puolen vuoden ajan. Hiljalleen yritän tässä keksiä vapaa-ajalle harrastuksia joissa tavata uusia ihmisiä ja toivottavasti löydän myös seurakuntayhteyden, josta löytää palvelupaikan. Tähän mennessä olen käynyt vain Lontoon Hillsong-seurakunnassa, koska se on ennestään tuttu paikka. Lontooseen on kuitenkin matkaa täältä, joten en ole vielä varma jatkanko siellä käymistä, vai yritänkö löytää paikalliseurakunnan, jossa alkaa käymään. Varmaan ainakin käyn tutustumassa joihinkin paikallisiin seurakuntiin.

Tämä oli nyt tällaista ajatustenvirtaa fiiliksistä joita mielessä on risteillyt tämän viimeisen kahden kuukauden aikana. Onhan tämä monella tapaa ollut itselle kasvun aikaa. Tiedostan sen, että elän tällä hetkellä unelmaani, mutta tämänkin unelman eteen täytyy edelleen tehdä töitä. Välillä kyllä tuntuu myös siltä etten oikein tahdo nähdä metsää puilta. Täytyykin ihan välillä aina muistutella itseään relaamaan ja miettimään miksi olen täällä - tämä on unelmani, jota minä nyt pääsen elämään!


Home sweet home

maanantai 1. toukokuuta 2017

Agencyn kautta Englantiin sairaanhoitajiksi tuleville ulkomaalaisille tarjotaan usein asuinpaikkaa sairaalan asuntolasta. Asuntolassa saa myös usein asua ilmaiseksi sairaalasta riippuen esimerkiksi yhden tai kahden kuukauden ajan. Työpaikan varmistuessa minulta kysyttiin haluaisinko muuttaa sairaalan asuntolaan, jossa saisin asua ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Vastasin kysymykseen epäröimättä myöntävästi. Tiesin alusta saakka haluavani muuttaa ensin asuntolaan. Näin säästyisin yhdeltä stressitekijältä ennen lähtöä, kun ei etänä tarvitsisi kaiken muun lisäksi asuntoasioita vielä hoitaa. Tiesin ettei asuntoja kannattaisi täältä, niinkuin ei muualtakaan, sokkona näkemättä vuokrata, koska huijareita on vuokrasivustot pullollaan. Olen myös Suomessa opiskeluaikojen alusta lähtien kärsinyt asteittain pahenevista sisäilmaongelmista, joten myös tästä syystä minun täytyi päästä katsomaan asuntoa paikan päälle. Asuntolassa tapaisin myös muita sairaalassa työskenteleviä hoitajia ja muita minun kanssani samoihin aikoihin aloittaneita ulkomaalaisia hoitajia. Näin ollen näin asuntola-asumisen alkuun erittäin järkevänä ratkaisuna ulkomaille muuttaessani.

Myönnettävä kuitenkin on, että en minä kyllä täysin osannut varautua siihen minkälainen asumus minua täällä Englannissa vastassa olisi. Muistan kun matkan jäljiltä väsyneenä sairaalan henkilöstohallinnon edustaja lähti saattamaan minua sairaalan alueella olevalle asuntola-alueelle. Hän jätti minut parkkipaikalle odottelemaan hetkeksi, kun hän kävisi hakemassa avaimet asuntolaan. Muistan katselleeni edessäni olevia tiilirakennuksia ja ajatelleeni, että toivottavasti nuo eivät ole niitä asuntoloita. No, tottahan kai ne olivat. Asuntolaan sisään astuessamme ensimmäisinä fiiliksinä olivat lähinnä järkytys ja epäusko. Ihan oikeastiko minun pitäisi asua täällä? Järkytyksen saattoi luultavasti lukea kasvoiltani, sillä henkilöstöhallinnon edustaja sanoi ettei asuntola kummoinen ollut, vastasi kuulema lähinnä paikallisia opiskelija-asuntoja. Mielessäni mietin etten koskaan Suomessa opiskeluaikanani asunut edes puoliksi näin hirvittävässä paikassa. Ensifiiliksien perusteella väsyneenä teki siis mieli lähinnä purskahtaa itkuun ja lähteä seuraavana päivänä takaisin Suomeen.


Yhdessä asuntolablockissa asuu kaiken kaikkiaan 24 ihmistä, jotka kaikki jakavat yhteisen olohuoneen. Asuntola on jaettu neljään kuuden huoneen käytävään, joiden asukit taas sitten jakavat yhteisen wc:n sekä suihkun. Jokainen käytäväkommuuni jakaa myös yhteisen keittiön. Kaikilla on oma pieni huone, jossa on poikkeuksellisesti käsienpesuallas (wc:ssä tätä yleellisyyttä nimittäin ei ollut). No, kuvat kaiketi tässä tapauksessa kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Mietin aidosti pitkään julkaisisinko näitä kuvia edes ollenkaan, sillä en juuri koe minulla olleen varaa valittaa kun ilmaiseksi sain asuntolassa asua. Asuntola-asuminen oli kuitenkin osa tänne asettautumistani, joten päätin nämä kuvat julkaista.

Olen aina ollut koti-ihminen. Tykkään viettää paljon aikaa kotona leväten, rentoutuen ja akkuja ladaten. Koti ei ole vain paikka syömistä, nukkumista ja peseytymistä varten, vaan sillä on aivan erityinen merkitys minulle. Niinpä haluan kotini olevan kaunis, siisti ja kodikas. Asuntola ei täyttänyt mitään näistä kategorioista.


Kaikkialla oli vähän nuhruista ja likaista, vaikka yleiset tilat kävi viikottain siivoamassa siivoja. Ihan varma en ole mitä siivoja siivouspäivinä asuntolassamme teki, koska paikka ei näyttänyt olevan hänen käsittelynsä jälkeen yhtään sen siistimpi kuin hänen sinne tullessa. Wc:ssä esimerkiksi kyllä haisi kloriitille ja pesuaineille, mutta pöntössä oli siitä huolimatta jonkun jättämät viikon takaiset jarrutusjäljet. Pahoittelen antamaani mielikuvaa. Olohuoneessa oli ihan kivannäköinen televisio, joka ei kuitenkaan toiminut.

Keittiö oli niin hirvittävän likainen, että asuntolassa asuessani en kokannut kertaakaan, koska en vain kertakaikkiaan saattanut. En olisi edes säilyttänyt ruokiani keittiön jääkaapissa jos ei olisi ollut aivan pakko, sillä hyllyt olivat varmaan viimeisen vuoden aikana kertyneen lian peitossa ja tiskipöydillä oli likaisia astioita, jotka joku poismuuttanut asukas oli todennäköisesti sinne jättänyt, sillä ne eivät pöydällä liikahtaneet koko aikana kun asuntolassa asuin. Tiskipöydällä lojui myös homeinen tiskiharja. Ostin oman ja pesin oman ainoan kuppini aina huoneessani. En koskaan ollut avojaloin suihkua lukuunottamatta ja sekin puistatti minua jokainen kerta. Petivaatteet olivat varmaan kymmenen vuotta vanhat ja kaksi tyynyä yhdessä vastasi lähinnä muutamaa kasaan taiteltua tyynyliinaa. En siis voi sanoa asuntolakokemukseni olleen mitenkään erityisen positiivinen.


Aloin siis katselemaan asuntoja jo varmaan ihan ensimmäisenä iltanani asuntolassa, sillä halusin vain päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois. Päätin että kuukauden sisään olisin sieltä ulkona, koska penniäkään en aikoisi siellä asumisesta maksaa. Olin jo vielä Suomessa ollessani katsellut vähän Basildonin asuntotarjontaa, jotta tietäisin mitä odottaa. Olin henkisesti varautunut siihen, että minulla olisi varaa ainoastaan johonkin kymmenen hengen kommuuniin jossain ihan hirveässä läävässä ja maksaisin tästä lystistä tuplaten enemmän mitä Suomessa täydellisestä pienestä yksiöstäni. Sijaintinsa vuoksi vuokrataso on kyllä korkea (Lontoo on vain neljänkymmenen minuutin junamatkan päässä), mutta yllätyin kuinka mukavannäköisiäkin asuntoja oli tarjolla.

Laitoin viestiä muistaakseni kolmesta tai neljästä talosta. Ensimmäisenä sovin näytön asuntoon, jossa vuokranantaja asuisi asunnossa myös. Kyseessä oli keski-ikäinen naishenkilö, joka asuu tyttärensä kanssa. Heillä sitten oli ylimääräinen makuuhuone vuokrattavaksi. Otin häneen yhteyttä, koska asunto oli todella kaunis ja vuokra oli kohtuullinen. En totuuden nimissä kuitenkaan ollut varma haluaisinko tähän asuntoon todella, koska olisin todennäköisesti koko ajan tuntenut vain asuvani jonkun nurkissa ilman tunnetta siitä, että tämä olisi myös minunkin kotini.


16.3 olin menossa pankkiin avaamaan tiliä ja pankkiin lähtiessäni laitoin yhdelle vuokranantajalle viestiä talosta, josta olin kiinnostunut. Yllättäen vuokranantaja vastasi välittömästi ja sovimme näytön jo sille samalle päivälle. Minun ei juuri ovea pidemmälle tarvinnut astua kun tiesin haluavani muuttaa tähän taloon. Kyseessä on siis kolmekerroksinen talo, jossa on kuusi makuuhuonetta. Alimmassa kerroksessa on yksi makuuhuone, keittiö ja olohuone. Keskimmäisessä kerroksessa on kaksi makuuhuonetta ja ylimmässä kerroksessa kolme. Vuokranantaja oli vasta hiljattain ostanut talon ja remontoinut sen täysin uuteen uskoon lattiasta kattoon asti. Tuossa vaiheessa vasta kaksi talon kuudesta makuuhuoneesta oli asutettuja, koska talon remontti oli vasta valmistunut ja näin ollen huoneisiin etsittiin vasta ensimmäisiä asukkeja.

Kävin katsomassa kolmea huonetta, kahta ylimmässä kerroksessa ja yhtä talon keskimmäisessä kerroksessa. Yläkerran makuuhuoneet jakavat yhteisen kylpyhuoneen, mutta keskimmäisen kerroksen makuuhuoneessa on oma pieni kylpyhuone. Yläkerran makuuhuoneet ovat myös huomattavasti pienempiä kun taas keskikerroksen makuuhuoneesa on myös oma sohva. Tiesin heti haluavani huoneen omalla kylpyhuoneella. Jouduin kuitenkin tovin jos toisenkin mietiskelemään olisinko valmis maksamaan yli sataa puntaa vuokraa enemmän kuussa kun vuokra olisi jo ilmankin sata euroa enemmän kuin mitä maksoin yksiöstä Suomessa. Totesin kuitenkin, että minun on aivan turha vertailla vuokria Englannin ja Suomen välillä, sillä vuokrat nyt vain olisivat korkeammat enkä voisi asialle mitään. Tiesin kyllä että minulla olisi varaa maksaa kalliimpaa huonetta, mutta jotenkin tuntui hullulta maksaa jälleen sinne Suomeen verrattuna 200 euroa enemmän vuokraa ja jakaa vielä asunto viiden muun ihmisen kanssa.


Olin kuitenkin jo melkolailla päätökseni tehnyt heti talon nähdessäni - haluaisin makuuhuoneen omalla kylpyhyoneella. Ja senhän minä sitten otin. Pienintäkään hetkeä en ole päätöstäni katunut. Koko talo on todella ihana ja viimeisen päälle laitettu. Keittiöstä löytyy kaikki ruonlaittovälineitä ja astioita myöten ja talo on myös kokonaisuudessaan kalustettu. Vuokra sisältää kaiken mahdollisen kunnallisverosta (tai mikä lie se council tax suomeksi onkaan), lämmitykseen, veteen, nettiin ja viikottaiseen yleisten tilojen siivoukseen.

Tällä hetkellä talossa asuu minun lisäkseni kolme muuta asukasta - yksi niin sanotusti paikallinen, yksi kreikkalainen ja yksi italiainen. Tällä viikolla saamme uuden kämppiksen, jonka jälkeen jäljellä on enää yksi vapaa huone. Kaikki kämppikseni ovat todella mukavia, höpöttelemme törmätessämme ja olemme myös viettäneet aikaa yhdessä. Jännitin melko paljon tällaiseen kommuuniin muuttamista kun olen aikaisemmin Jyväskylässä jakanut asunnon maksimissaan sen yhden ihmisen kanssa ja nyt minulla tulee lopulta olemaan viisi kämppistä. Tähän mennessä yhteielo on kuitenkin sujunut paremmin kuin hyvin. Olemme kaikki kokoaikatöissä ja aikataulumme menevät hyvin usein niin ristiin, että emme edes näe toisiamme välttämättä useisiin päiviin. Tälläkään hetkellä en edes tiedä onko kotona minun lisäkseni ketään muuta kuin minä. Olemme kuitenkin mietiskelleet leffailtoja yhteisten vapaailtojen sattuessa kohdalle. Pidänkin siitä että muutkin kämppikseni haluavat tutustua muihin sen sijaan että olisi vain pakollinen paha tavata toinen aamulla keittiössä. Vaikka vietämmekin kaikki vapaa-ajalla töiden jälkeen paljon aikaa omissa oloissamme niin toisinaan juttelemme pitkät pätkät olohuoneessa tai syömme yhdessä lounasta takapihallamme.


Voisikin siis sanoa, että olen tullut kotiin.


Havaintoja sairaanhoidosta

tiistai 4. huhtikuuta 2017


Olen ollut nyt kolme viikkoa töissä Basildonin yliopistollisen sairaalan vuodeosastolla. Osasto on pääasiallisesti keskittynyt syöpäpotilaiden hoitoon, mutta osastollamme hoidetaan toisinaan myös hematologisia potilaita sekä sisätautipotilaita. Ensimmäisten viikkojen aikana olen tehnyt seuraavanlaisia suomalaisesta sairaanhoidosta poikkeavia havaintoja:

1. Sähköistä kirjausjärjestelmää ei ole. Kaikki päivittäiskirjaukset kirjataan potilastietoihin käsin. Jokaisella potilaalla on oma kansionsa, joka sisältää kaikki potilaan tarpeelliset terveystiedot. Lääkäreillä on tietokoneella oma pohjansa lääkärinkiertoja varten, mutta yleensä lääkärit täyttävät nämäkin käsin. Ainoastaan potilaan kotiutuessa kirjoittaa lääkäri koneella kotiutuslomakkeen, joka siirtyy sähköisesti suoraan potilaan omalääkärille potilaan kotiutuessa. Myös potilaiden lääkelehdet ovat käsinkirjoitettuja.

Käsinkirjoittaminen vie tietenkin jo itsessään huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin tietokoneella kirjoittaminen, mutta tätäkin suurempi ongelma on käsialat, joita tuntuu olevan toisinaan miltei mahdoton ymmärtää. Yritäpä siinä sitten selvitellä potilaan jatkohoitoa, jos et saa hoitavan lääkärin käsialasta mitään selvää.

2. Potilaiden henkilökohtaisten lääkkeiden säilytys. Suomessa olen osasto-oloissa tottunut siihen, että osastolla on lääkehuone, joka sisältää kaikki tarvittavat lääkkeet jokaista potilasta varten. Omia lääkeitä ei tietääkseni Suomessa osastolle koskaan tarvitse tuoda (poislukien ehkä astmalääkkeet ja insuliinit) vaan lääkkeet saa aina sairaalalta. Täällä potilas tuo usein mukanaan säännölliset lääkkeensä, joita säilytetään vuoteen vieressä olevan pöydän lukollisessa laatikossa. Tuollaista kaikenkattavaa lääkevarastoa osastolla ei ole, vaan lääkkeitä tilataan sairaala-apteekista kunkin potilaan tarpeiden mukaan ja lääkkeet säilötään kyseisen potilaan lukollisessa laatikossa. Osaston lääkehuoneessa säilytetään kuitenkin tiettyjä paljon käytettäviä lääkkeitä, kuten paracetamolia, aspiriinia, kortisonia, pahoinvointilääkkeitä, laksatiiveja, lansopratsolia, clexaneja ja niin edelleen. Ymmärrykseni mukaan näiden lääkkeiden kohdalla on kustannustehokkaampaa hankkia lääkkeet yleisesti osaston käyttöön kuin hankkia jokaiselle potilaalle henkilökohtaiset lääkkeet.

3. Lääkkeidenjako. Täällä lääkkeitä ei jaeta dosettiin tai päiväkohtaisiin annoksiin. Aamu osastolla alkaa lääkekierrolla, jonka toteuttaa sairaanhoitaja. Kierron aluksi hoitaja kokoaa osaston lääkevarastosta lääkekärryyn aamuisin tarvittavia lääkkeitä, noita joita edellisessä juuri mainitsin. Kärryn kanssa hoitaja lähtee sitten omien potilaiden luokse. Hoitaja jakaa potilaan aamuannoksen osaston lääkkeistä sekä potilaan henkilökohtaisista lääkkeistä potilaan nähden, jonka jälkeen hän antaa potilaalle tämän aamulääkkeet. Lääkkeitä ei siis jaeta etukäteen vaan kunkin hetken lääkkeet jaetaan juuri ennen niiden antamista potilaalle.

4. HCA vs. lähihoitaja. Täällä perushoitotyötä ei tee lähihoitaja vaan health care assistant. Suomessa tämä kaiketi vastaisi hoiva-avustajaa. HCA hoitaa potilaan perustarpeista, kuten pesuista, ravinnonsaannista, wc-asioista, vitaalitoimintojen säännöllisestä mittailusta (joita täällä mittaillaan monta monituista kertaa päivässä jokaiselta osaston potilaalta) jne. HCA ei saa osallistua lääkehoitoon samalla tavalla kuin lähihoitaja Suomessa, vaan päävastuun kaikesta lääkehoidosta ottaa vähintään Band 5 hoitaja, eli siis sairaanhoitaja.


5. Työvaatteet. Täällä voi paljolti työvaatteista, tai lähinnä niiden väristä, nähdä kuka tekee ja mitä tekee. Opiskelijoilla on harmaat työvaatteet, hoiva-avustajilla vaaleansiniset. Band 5 sairaanhoitajien (eli minun) työvaatteiden väri on royal blue valkoisilla kauluksilla ja hihansuilla, band 6 sairaanhoitajat pukeutuvat taas navy bluen väriin myöskin valkoisilla yksityiskohdilla. Osastonhoitajan väri on navy blue, mutta yksityiskohdat ovat punaiset. Ylihoitaja (mitenhän matron kääntyy suomeksi?) pukeutuu meillä myöskin navy bluen väriin valkoisilla yksityiskohdilla, mutta tämän lisäksi heidän yläosastaan löytyy myös valkoisia pilkkuja. Meidän sairaalassamme ainakin farmaseutit ja näytteidenottajat pukeutuvat valkoiseen. Työasuja saa neljä ja valittavana on joko tunika & housut -kombo tai mekko. Itse otin kaksi molempia.

Toinen Suomesta poikkeava asia työvaatteiden suhteen on se, että ne pestään kotona. Tämä menettelee jollain tasolla siihen saakka kun työvaatteet ovat näkyvästi puhtaat, mutta sitä päivää odotellessa kun joku on oksentanut syliini tai työpaidalleni on roiskunut verta yms, en kyllä haluaisi työvaatteita kotiin kantaa.

Ai niin, työkenkien on myös oltava täysin mustat ja umpinaiset. Täällä ei siis missään nimessä saa pitää mitään varpaista avonaisia värikkäitä remmikenkiä, minkälaiset minulla oli Suomessa. Työkaverille tuli sanomista jo siitä, että kenkien pohja oli valkoinen. Ostin siis sysimustat Puman tennarit Sports Directistä.

6. Mitään lääkkeitä ei saa antaa ilman lääkärin määräystä. Ei siis yhtikäs mitään. Ei edes parasetamolia tai laksatiiveja. Kaikkeen lääkehoitoon tarvitsee lääkärin määräyksen. (Itseasiassa nyt jälkikäteen olen kuullut, että tiettyjen lääkkeiden antaminen sairaanhoitajan harkinnan mukaan olisi kertaluontoisesti luvallista, mutta pääsääntöisesti määräys kuitenkin pyydetään aina ennen lääkkeen antamista potilaalle, vaikka kyseessä olisi vain laksatiivi.)

7. Potilaan henkilöllisyyden varmistaminen.  Olen ollut viimeksi Suomessa osastotyössä kesällä 2014. Muistan tuolta ajalta, että lääkkeet jaettiin aina seuraavan vuorokauden ajaksi valmiiksi lääkelaseihin tarjottimelle, jossa oli oma lokero aina yhdelle potilaalle. Lokerot merkittiin esimerkiksi 3/1 (huone 3, vuode 1). Taisipa tässä perässä sukunimikin lukea. Muistan hämärästi sen, että joku saattoi esimerkiksi yhteen huoneeseen koota lounaskärryä huoneen potilaille. Servetteihin merkattiin kenelle potilaalle ruoka oli menossa ja tarjottimelle sitten laitettiin myös kyseisen potilaan lääkkeet. Tarjotin vietiin potilaan eteen ja voilá - toivottavasti lääkkeet menivät oikealle potilaalle. Lääkkeidenottoa ei myöskään aina jääty vahtimaan, vaan lääkkeet saattoivat jäädä pöydälle odottamaan ottajaansa.

Täällä on vähän eri meininki. Periaatteessa vähintään jokaisen vuoron ensimmäisellä lääkkeenjaolla on kysyttävä potilaan nimi ja tämän syntymäaika. Tämän jälkeen tarkistat vielä nämä tiedot ja sairaalanumeron potilaan rannekkeesta ennen kuin alat annostella lääkkeitä. Potilaan on myös otettava lääkkeet hoitajan nähden, eikä lääkkeitä jätetä pöydille pyörimään. Huumelääkkeiden kohdalla sekä lääkeannosta valmisteltaessa että sitä potilaalle antaessa paikalla on oltava kaksi vähintään band 5:sen hoitajaa. Suonensisäiset lääkkeet tarkastetaan myös aina kahden hoitajan toimesta. Nämä ovat hyvin ymmärrettäviä käytäntöjä, mutta hyvin poikkeuksellista mielestäni on se, että insuliinia ei saa pistää ennen kuin oikean annoksen ja lääkeaineen on toinen hoitaja tarkastanut. Ei vaan Suomessa. Ei sinällään mikään huono systeemi, sillä myönnettävä on että on jokusen kerran vuosien varrella itsekin tullut annettua vääriä lääkkeitä väärille potilaille.

8. Sairaanhoitajan työnkuva. Suomessa olen paikassa kuin paikassa tottunut siihen, että sairaanhoitajan työnkuvaan kuuluu paljon myös perushoitotyötä. Toisissa paikoissa enemmän, toisissa vähemmän. Välillä turhauduin kuitenkin tunteeseen, että olinko tosiaan opiskellut korkeakoulututkinnon sen vuoksi, että saisin päivät pitkät vaihtaa vaippoja ja syöttää potilaita. En vähättele perushoitotyötä, en piirun vertaa. Minä kuitenkin opiskelin sairaanhoitajaksi sen takia, että saisin tehdä sairaanhoitajan töitä, en lähihoitajan.

Täällä en kuitenkaan kolmen viikon työskentelyn aikana ole esimerkiksi käyttänyt yhtään ainoata potilasta suihkussa. Yhden vainajan olen valmistellut kuljetusta varten, mutta tämänkin koska halusin nähdä kuinka se täällä tehdään. Tämä toki saattaa olla osastokohtaistakin, mutta meidän osastolla on niin tehokkaat hoiva-avustajat, että he ovat ehtineet jo hommansa hoitamaan ennen kuin meillä olisi aikaa heitä avustaa. Välillä on jopa ihan omatunto kolkuttanut, että olenkohan huono hoitaja kun ei ole perushoitoon tarvinnut/ehtinyt osallistua.

9. Työvuorojen pituus. Kahdeksan tunnin työvuorojen sijaan työpäiväni ovat aina 12½ tunnin mittaisia, joko päivävuoroja tai yövuoroja. Työvuoro alkaa aina puoli kahdeksalta ja päättyy reilun kellonympäryksen kuluttua tasan kahdeksalta. Työvuoroja tehdään viikossa kolme, paitsi harvakseltaan tasataan tunteja tekemällä neljäs vuoro, sillä tunnin päivittäinen ruokatauko on täällä palkaton. Meidän osastollamme viikon aikana yö- ja päivävuoroja ei myöskään sekoitella keskenään, vaan viikon aikana tehdään pääsääntöisesti aina joko pelkästään yö- tai päivävuoroja.

Vaikka pikät vuorot näin alkuun rankoilta tuntuvatkin, pidän silti tästä systeemistä enemmän. Työpäivinä keskityn työntekoon ja vastapainoksi pitkille päiville on sitten enemmän vapaita. Työputket eivät myöskään koskaan ole pidempiä kuin kahden päivän mittaisia, ellet itse niin halua. Muutos on melkoinen Suomen systeemiin tottuneena. Välillä mentiin kaksi viikkoa vain kahdella yhden päivän vapaalla ja työrytmi saattoi olla kaksi vapaata, neljä töitä, yksi vapaa, viisi töitä, kaksi vapaata linjaa. Välillä tuntui että olisin asunut töissä, eikä palautumiselle todellakaan aina jäänyt tarpeeksi aikaa. Tällä hetkellä siis todellakin liputan pitkien vuorojen puolesta, mutta kysykää uudelleen puolen vuoden kuluttua mitä mieltä asiasta silloin olen. ;)

Tällaisia asioita tätä postausta kirjoittaessani nyt putkahti mieleen, toki näitä varmasti olisi enemmänkin jos oikein miettimään kävisi. Tämä ei sitten missään nimessä ole mikään valitusvirsi suuntaan eikä toiseen, vaan ainoastaan havaintoja sairaanhoidon erilaisuudesta Suomen ja Englannin välillä.

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksianne näihin erilaisuuksiin liittyen! Mitä asioita te muut Englannissa työskentelevät hoitajat olette kokeneet hyvin erilaisina suomalaisiin käytäntöihin tottuneena? Tehdäänkö asioita kenties vielä eri tavoin jossain muussa maassa?