Minulle luvattiin aloittaessani, että pääsisin seuraamaan muun muassa luuydinnäytteen ottoa ja kuuntelemaan moniammatillisen tiimin viikkokokousta. Yhdeksän kuukauden jälkeen en ole päässyt osallistumaan vielä kumpaankaan. Minulle on luvattu vuoroja ylimääräisenä hoitajana sytostaattipuolella, jotta voisin hiljalleen alkaa työskentelemään myös sillä puolella, kunhan olisin käynyt sytostaattien antamiseen tarvittavan koulutuksen. Yhdeksän kuukauden aikana olen tehnyt alle kymmenen työvuoroa sytopuolella, koska henkilökunnan määrä ei ole koskaan antanut minulle mahdollisuutta olla ylimääräisenä seuraajana ja oppijana. Olen aina päätynyt infuusiopuolelle, ja etenemiseni päiväsairaalassa on pysähtynyt.
Tästä huolimattakaan en edes varsinaisesti ollut etsimässä itselleni uutta työpaikkaa. Olen yhdeksän kuukauden aikana oppinut tuntemaan päiväsairaalassa säännöllisesti käyvät potilaat ja olen pääsääntöisesti nauttinut työstäni äärettömän paljon. Olen huomannut kuinka potilaat ovat alkaneet luottamaan minuun ja he ovat aina valtavan kiitollisia saamastaan hoidosta. Olen kuitenkin harmitellut sitä, että en voi edetä yksikössä vaativampiin työtehtäviin ja oppia lisää ainoastaan siitä syystä, että meillä on aina liian vähän henkilökuntaa töissä. Koen, että minulla olisi valmiuksia paljon enempäänkin, kuin mitä tällä hetkellä päivittäin työssäni teen.
Nykyisen työporukan kanssa juhlistamassa NHS:n 70-vuotissyntymäpäivää heinäkuussa. |
Elokuun alussa selailin Lontoossa sijaitsevan Royal Marsdenin syöpäsairaalan koulun sivuja, koska minua oli pyydetty ilmoittautumaan heidän järjestämäänsä sytostaattikoulutukseen. Päädyin samalla katselemaan sairaalan avoimia työpaikkoja, niin kuin aina silloin tällöin tein. Tällä kertaa vastaan tuli jotain, mitä en vain voinut jättää huomiotta.
Tässä välissä on kuitenkin kerrottava hieman taustoja siitä, kuinka alunperin olen kiinnostunut Royal Marsdenissa työskentelystä. Kyseisestä sairaalasta minulle mainitsi ensimmäisen kerran hyvä ystäväni Anna. Asuin tuolloin vielä Suomessa ja vasta suunnittelin muuttoani Englantiin. Mietin mitä kautta ja minkälaisiin hoitajan hommiin sitä Englannissa hakeutuisi. Siinä vaiheessa ajattelin jo, että syöpätaudit saattaisivat olla minua kiinnostava ala, ja Anna vinkkasi minulle Royal Marsdenista, koska hän ajatteli että saattaisin olla kiinnostunut työskentelemään siellä. Tuosta hetkestä saakka olen hiljaa mielessäni haaveillut, että joku päivä työskentelisin tässä sairaalassa.
Minun salainen haaveeni oli "ainoastaan" työskennellä tuossa sairaalassa. Se mahdollisuus joka eteeni laskettiin oli kuitenkin jotain paljon suurempaa. Tuona elokuun alun päivänä löysin ilmoituksen Royal Marsdenin rotaatio-ohjelmasta. Sairaala yhdessä heidän oman koulunsa kanssa tarjoaa syöpähoitajille puolentoista vuoden rotaatio-ohjelmaa, jonka aikana hoitaja kerää kokemusta syöpähoitojen eri vaiheista ympäri yhtä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Työn ohella hoitajilla on mahdollisuus tehdä jatko-opintoja sairaalan omalla kampuksella. Tämä oli työnkuva, jollaisesta en olisi edes koskaan uskaltanut haaveilla, mutta josta välittömästi ilmoituksen luettuani tuli unelmani. Tuonne minä niin palavasti halusin.
Huomasin välittömästi, että hakuaika työhön oli sulkeutumassa jo seuraavana päivänä. Olin ihan viittä vaille unohtaa koko hakemuksen tässä vaiheessa, koska eihän minun olisi mitään järkeä tehdä hakemusta tuollaisella kiireellä. Kyseessä oli kuitenkin sellainen kerran elämässä -mahdollisuus, että en vain kerta kaikkiaan voinut jättää sitä käyttämättä. Joku sisälläni myös sanoi, että tämä työhakemus kannattaisi lähettää. Onneksi olin jo kertaalleen hakenut Royal Marsdeniin (sain kutsun haastatteluun, mutta en koskaan mennyt sinne, koska olin jo vastaanottanut nykyisen työni päiväsairaalalla) ja pystyin palauttamaan vanhan hakemukseni. Päivitin CV:ni nykyaikaan ja tein muutamia pieniä viilauksia sekä hakemukseen, että personal statementiini. Näin pystyin lähettämään hakemukseni jo seuraavana iltana.
En odottanut kuulevani hakemuksestani mitään. Koko haku oli tullut eteeni niin yhtäkkiä, enkä oikeastaan varsinaisesti ollut edes etsinyt uutta työpaikkaa. Järkytykseni olikin valtava kun jo seuraavana päivänä, alle vuorokausi hakemuksen lähettämisestä sähköpostiini napsahti kutsu työhaastatteluun! Olin todella yllättynyt ja järkyttynyt. Laitoin samantien muutamalla ystävälle ja läheiselle viestiä. En ollut tähän mennessä kertonut töissä vielä yhtä työkaveria lukuunottamatta asiasta kenellekään, olinhan törmännyt koko työhakemukseen vasta pari päivää takaperin, enkä todellakaan uskonut pääseväni edes haastatteluun. Menin keskeyttämään yhden työkaverini lounaan ja pyysin häntä sivulle, jotta voisin kertoa hänelle uutiset. Olin niin shokissa, että tärisin!
Sitten alkoikin pitkä odottelu, sillä työhaastatteluni olisi vasta reilun kolmen viikon päästä. Alkuperäinen haastattelupäiväni oli jo haun sulkeutumista seuraavana viikkona. Olin kuitenkin tuolloin lomailemassa toisella puolella Englantia ja pyysin saada siirtää haastattelupäivää. Haastattelupäiväni siirtyi sitten reilun kolmen viikon päähän.
Ei vaan Suomessa sairaanhoitajan tarvitse pukeutua työhaastatteluun näin virallisesti. |
Valmistauduin haastatteluun huolella. Kävin jopa ostamassa itselleni mustat suorat housut ja kauluspaidan haastattelua varten. Opiskelin sairaalan historiaa, arvoja ja toimintasuunnitelmia. Pähkäilin omia vahvuuksiani, heikkouksiani, kliinisiä taitojani, urani merkittävimpiä hetkiä sekä työelämän ja vapaa-ajan välillä tasapainoilemista. Tiesin, että olin valmistautunut haastatteluun hyvin, mutta tiedostin myös, että edessäni oli elämäni tähän saakka merkittävin työhaastattelu.
Matkustin haastattelupäivän aamuna Lontooseen aamun ruuhkaliikenteessä muiden kauluspaitoihin ja mustiin suoriin housuihin pukeutuneiden työmatkalaisten kanssa. Tässä vaiheessa olin vielä ihan tyyni. Olin haastattelupaikan läheisyydessä liiankin aikaisin (kaikki minut tuntevat tietävät, että olen aina ajoissa ihan joka paikassa) ja kävelin alueella tovin ympyrää ihmetellen paikkoja ja kiroten mielessäni sitä, että miksi minulla ei korkokenkien lisäksi ollut mukana mitään matalapohjaisia kenkiä. Syy tähän oli se, etten halunnut ottaa mitään rumaa reppua haastatteluun mukaan. Minulla oli vain pieni käsilaukku, mihin toista kenkäparia ei mahtunut mukaan. Ajattelin, että tämän tilaisuuden vuoksi voisin kerran elämässäni kärsiä päivän korkokengät jalassa. Päivän päätteeksi jaloissani oli kymmenisen hyvin kivuliasta rakkoa. Se, että kannattiko tämä uhraus, selviää hyvin pian.
Saadun sähköpostin mukaan haastatteluni alkaisi 8:45. Yllätykseni oli suuri kun haastattelupaikalle oli jo ennen minua saapunut yksi haastateltava, joka myös hän sanoi haastattelunsa olevan 8:45. Kävi ilmi, että saisimme ennen haastattelua yleisen infon rotaatio-ohjelmasta, sekä suorittaisimme lääkelaskut. Tämän jälkeen meidät haastateltaisiin yksitellen. Minä saisin "kunnian" olla ensimmäinen haastateltava.
Yleisinfon ja lääkelaskujen jälkeen minulla oli noin vartti aikaa ennen haastatteluni alkamista. Vasta tässä vaiheessa minulle alkoi iskeä päälle paniikki. Käteni hikosivat ja aloin voida fyysisesti pahoin. En ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni jännittänyt mitään niin paljon. Sitten haastatteluni alkoi. Odotin hyvin lyhyttä ja ytimekästä, noin kahdenkymmenen minuutin mittaista haastattelua. Mitä vielä, minua grillattiin noin 45 minuutin ajan (kysyin tätä ensimmäisenä kun pääsin haastattelusta pois)! Haastattelu oli todella haastava! Mukana oli niin peruskysymyksiä kuin todella vaikeita kysymyksiä, joissa piti miettiä erilaisia kuvitteellisia tilanteita. Itselleni ehdottomasti vaikeimmat kysymykset olivat miten selittäisin potilaalleni mikä on syöpä ja jos saisin mahdollisuuden tehdä tutkimusta jostain asiasta, jonka voisin sitten tuoda takaisin nykyiselle työpaikalleni, mitä tutkimusta tekisin. Näiden kahden kysymyksen kohdalla jäädyin jonkin verran ja olin varma, että työpaikkani meni siinä vaiheessa, kun en edes osannut selkeästi kertoa kuinka selittäisin potilaalleni mikä on syöpä.
Koska luulin haastatteluni olevan varttia vaille yhdeksän aamulla, ajattelin ehtiväni nauttia lounasta haastattelun jälkeen rauhassa, ennen kuin minun pitäisi kiiruhtaa takaisin Basildoniin ja töihin. Toisin kävi kun olin luvannut olla töissä yhdeltä ja pääsin lähtemään haastattelupaikalta vasta yhdentoista aikoihin. Kävin hakemassa lounaan junaan mukaan ja aloitin matkan takaisin Basildonia. Puhelimeni oli tässä välissä ehtinyt jo täyttyä viesteistä joissa kyseltiin haastettelusta, koska kaikkia tietenkin odottivat minun päässeen sieltä pois jo aikoja sitten.
Junamatka oli todella hermoja raastava. Juttelin Annan kanssa melkein koko matkan Lontoosta takaisin Basildoniin ja kävimme haastattelua läpi yhdessä. Tässä vaiheessa, niinkuin yleensä aina jokaisen haastattelun jälkeen, olin melko varma, että se oli mennyt penkin alle, enkä saisi paikkaa. Tiesin, että minulla oli työtä ajatellen ideaali työkokemus syöpäpotilaiden kanssa viimeisten puolentoista vuoden ajalta. Vaikka pääsääntöisesti pystyinkin haastattelussa vastaamaan haastattelijoiden kysymyksiin hyvin sujuvasti, jumitin vain niissä kahdessa kysymyksessä, joihin en mielestäni ollut osannut vastata ollenkaan niin hyvin. Tässä vaiheessa minulle oli oikeastaan ihan sama mikä haastattelun lopputulos olisi, kunhan vain pääsisin eroon tuosta tietämättömyyden kamalasta piinasta.
Tässä vaiheessa kuitenkin jo varmaan arvaattekin, mihin tämä tarina on menossa? Olin lähestymässä Basildonin sairaalaa taksissa matkalla juna-asemalta korkokengissäni ja kaulupaidassani, kun puhelin taskussani alkoi väristä. Sydämeni tipahti välittömästi rinnasta suoraan nilkkoihin ja minua pelotti niin hirveästi vastata siihen puheluun. Olin oikeastaan aivan varma, että minulle kerrottaisiin, etten saisi paikkaa.
MINÄ SAIN SEN TYÖN!
Fiilikset sen jälkeen kun kuulin saaneeni työpaikan! |
Lopetin puhelun ja kerroin taksikuskille sairaalan pihassa, että sain juuri tietää saaneeni työpaikan. Lähdin kävelemään kohti yksikköäni sairaalan käytäviä pitkin korkokengät kopisten ja päässäni löi aivan täysin tyhjää. En ole varmasti koskaan ollut noin ihmeellisessä mielentilassa. Tiesin juuri vastaanottaneeni puhelun, jossa minulle kerrottiin, että olin menestynyt haastattelussa ja saanut maailman upeimman työn. Siitä huolimatta en uskonut ja varsinkaan sisäistänyt juurii vastaanottamaani tietoa.
Loppu työpäivä meni ihan täydessä sumussa ja näin jälkeenpäin ajateltuna oli tuskin ollenkaan viisasta, että olin sellaisessa mielentilassa vastuussa potilaiden lääkehoidosta. Kerroin uutiset työkavereille ja lähettelin pikaisia viestejä Suomeen läheisille ja ystäville. Minulla meni useita päiviä sisäistää, että olin todellakin saanut työpaikan Royal Marsdenista!
Tämän unelman taustalle nivoutuu kuitenkin myös syvempikin tarina. Reilu puolisen vuotta Englantiin muuttoni jälkeen menin lokakuun alussa viime vuonna Hillsong-seurakunnan sunnuntaikokoukseen. Kokouksessa pastori pyysi meitä saarnassaan unelmoimaan suuria unelmia ja tuossa hetkessä mieleeni nousi välittömästi kolme rukousta. Yksi niistä oli: Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa.
Tuosta lokakuun sunnuntaista saakka olen ajatellut tätä unelmaani aina silloin tällöin tullen kuitenkin aina lopputulokseen, että unelmani olisi liian suuri toteutettavaksi. Minä en kuitenkaan unelmoinut kuin "vain" tavallisesta työpaikasta Royal Marsdenissa, mutta ajatus Lontooseen muutosta ja uudesta suuresta elämänmuutoksesta oli itselleni liian suuri vuori ylitettäväksi. Hautasin haaveeni.
Kunnes heinäkuun lopussa osallistuin Hillsong-konferenssiin Lontoon O2-areenalla. Tuon konferenssin yhdessä iltakokouksessa pastori kysyi meiltä, onko meillä bucket list. Hän pyysi meitä unelmoimaan suuria, jopa sellaisia unelmia joiden emme ihmismielellä uskoisi olevan edes mahdollisia, God-sized dreams, ja kokoamaan ne konferenssin aikana bucket listiksi. Viides asia minun listallani on "Työskentelen Royal Marsdenissa".
Minun unelmani oli ihmismielellä järkeiltävissä oleva unelma työskennellä upeassa syöpäsairaalassa Lontoossa. Jumalan suunnitelma oli työskennellä kyseisessä syöpäsairaalassa ja tehdä samalla jatko-opintoja syöpähoidon parissa. Minä en olisi koskaan ikinä edes uskaltanut haaveilla jatko-opinnoista Lontoossa! Jumala oli kuitenkin suunnitellut minulle työ- ja sairaalan rahoittaman opiskelupaikan yhdessä maailman johtavista syöpäkeskuksista. Se hullu unelma, jonka laskin Jumalan eteen 1½ vuotta sitten, kun vasta suunnittelin muuttoa tähän maahan. Se unelma, jonka en koskaan uskonut toteutuvan. Ja nyt Jumala avasi minulle ovet johonkin vielä suurempaan kuin mitä koskaan olisin edes osannut unelmoida.
"Hänelle, joka voi tehdä monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa." Efesolaiskirje 3:20 ♥
Muistatteko kun mainitsin siitä sunnuntaikokuksesta Hillsong-seurakunnassa, jolloin ensimmäisen kerran kirjoitin tämän unelman paperille? "Tähän aikaan ensi vuonna minä olen töissä Royal Marsdenissa." Tuo päivä oli sunnuntai 1. lokakuuta 2017. Arvatkaa mikä on työsopimukseni ensimmäisen päivä Royal Marsdenissa. Kyllä, 1. lokakuuta 2018.